Claudia Cifu

Empatialähettiläämme Claudia Cifu on muotialan ammattilainen ja brändikonsultti, joka toimii myös monimuotoisuuden ja inklusiivisuuden konsulttina. Hän on hiljattain asettunut perheensä kanssa Suomeen New Yorkista, jossa hän asui ja työskenteli 12-vuotta. Hänen vanhempansa tulivat 1970-luvulla Suomeen pakolaisina Chilestä.  


Mitä empatia tarkoittaa sinulle?  

Empatia tarkoittaa minulle kykyä asettua toisen ihmisen saappaisiin, oli hän sitten tuttu tai tuntematon. Olen ystävystynyt Suomessa Itä-Euroopan romaneihin, jotka myyvät Iso Numero -lehteä. Mietin heidän kohtaloaan hyvin usein ja tiedän monista tapauksista, joissa he ovat joutuneet yöpymään metsissä hyvin kylmissä asteissa. Liikkuvasta kansasta on suomalaisessa mediassa uutisoitu hyvin negatiiviseen sävyyn, mikä on lisännyt ihmisten ennakkoluuloja entisestään heitä kohtaan. Päivittäinen stressi huomisesta ja monien vuosien ero lapsista ja perheestä on todella epäinhimillinen ja raadollinen todellisuus. Elämässä koettu hyväksikäyttö haavoittuvan aseman ja etnisyyden vuoksi on monelle heistä liiankin tuttua. Yritän tiedostaa, mitä he joutuvat kokemaan, mutta en tietenkään voi ikinä täysin ymmärtää.

Empatiaa romaneita kohtaan minulta löytyy suuresti, niin kuin kaikkia muitakin ihmisryhmiä kohtaan, jotka joutuvat kokemaan sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassamme, oli se sitten vähävarainen yksinhuoltaja, päihderiippuvuudesta kärsivä, tai masennuksen kanssa kamppaileva ihminen. Esimerkkejä on valitettavasti lukuisia ja pahinta on se, jos tipahtaa täysin yhteiskunnan ulkopuolelle, tai tarvittavaa apua ei tunnu löytyvän.


Olet asunut Yhdysvalloissa. Osoitetaanko amerikkalaisessa kulttuurissa empatiaa eri tavalla kuin Suomessa?

Amerikkalainen yhteiskunta on lähtökohtaisesti hyvin epätasa-arvoinen. Yliopistokoulutus maksaa helposti 50 000 dollaria vuodessa. Ihmiset maksavat opintolainojaan vuosikymmeniä ja sosiaaliturva on vain hyväosaisten luksus.   Eriarvoisuus on viime vuosien aikana kasvanut huimasti, etenkin suurkaupungeissa. New Yorkissa, jossa kilpailua on varsin paljon alalla kuin alalla, korporatiivisessa maailmassa täytyy mennä kyynärpäät edellä. Siinä kontekstissa empatiaa ei hirveämmin näe. Vastapainona, freelancereiden kesken, ihmiset tukevat toisiaan ja suosittelevat toisia osaajia eteenpäin urallaan. Näiden kahden työmaailman mentaliteeteissa on huima ero. 

New Yorkissa kuitenkin esiintyy toisenlaista yhteisöllisyyden tunnetta. Eri puolilta maailmaa kaupunkiin tulleet väliinputoajat pitävät toisistaan huolta.
Yhteisön empatia New Yorkissa on näkynyt taloudellisena apuna asioihin, jotka Suomessa kattaisi sosiaaliturva. Jos sinulla on Yhdysvalloissa tukiverkostoa ympärilläsi, sinusta pidetään hyvää huolta. Yhteisö tukee myös henkisesti ja on mielestäni erittäin solidaarinen ja huomioonottava. Toisaalta, jos sinulla ei ole sitä yhteisöä, olet omillasi.
Olen havainnut uutisista ja ystävien puheista Yhdysvaltojen viimeaikaisten tapahtumien traagisuuden keskeltä todella koskettavia hetkiä, joissa ihmiset ovat yhdistyneet vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta, mikä on vahvistanut yhteisöllisyyden tunnetta. Ei tule heti mieleen, milloin Amerikassa olisi viimeksi ollut näin vahva poliittisuus ja yhteisöllisyys läsnä. Lähtökohta on hyvin individualistinen. Oma onni ja menestys on vahvasti muokattu ‘’The american dream’’ -ideologiaan, jossa yksilölle vakuutetaan, että kun vain tekee tarpeeksi lujaa töitä, voi saavuttaa mitä tahansa. Nyt viimeistään Trumpin vallan aikana ja BLM-movementin myötä amerikkalaiset ovat massana heränneet tähän illuusioon ja ruvenneet tarkastelemaan omia etuoikeuksiaan ja valtarakenteita. Vahva mielipiteen ilmaisu ja kannanotto ovat tällä hetkellä jopa vaadittuja, kun perinteisesti amerikkalaisessa arjessa on pyritty välttämään poliittisia kannanottoja.

Millä tavoin empaattisuus näkyy sitten Suomessa? 

Palattuani Suomeen olen joutunut havahtumaan siihen, ettei suomalainen yhteiskunta olekaan niin ruusuinen kuin olin kuvitellut sen olevan. Luulen, että me suomalaiset olemme sisimmiltämme empaattisia, mutta empaattisuuden ulos tuominen vaatii vielä harjoittelua. Toisin kuin New Yorkissa, näen harvemmin omassa kuplassani tapauksia kaduilla, jossa ihmiset kohtaisivat heikommassa asemassa olevan tuntemattoman henkilön auttaen tätä. Tämä oletettu välinpitämättömyys saattaa toki johtua kulttuurisista syistä, sillä me Suomessa arvostamme henkilökohtaista tilaa. Kynnys lähteä juttelemaan jollekin vieraalle henkilölle voi olla korkea.
Uskon, että meillä suomalaisilla on hyväntahtoisuutta, mutta uskaliaisuutta pitäisi löytyä muiden huolten vastaanottamisessa omiksi. Yleismaailmallisesti meillä on asiat melko hyvin, ja meillä olisi kollektiivisesti mahdollisuuksia yhdistyä ja auttaa huonommassa asemassa olevia ihmisiä enemmänkin. Onneksi sitä tapahtuukin!


Miten levität empatiaa ympärillesi? Millä tavoin osoitat empatiaa?

Amerikassa esiintyvä eriarvoisuus ja luokkaerot avasivat silmäni. Huomaan, mitä enemmän Suomi kansainvälistyy, sitä enemmän eriarvoisuus täälläkin kasvaa. Asumallani alueella, Punavuoressa, ruskeat ja mustat ihmiset näkyvät katukuvassa suurimmaksi osaksi matalan palkkatason ammateissa, kuten ruokakuskeina. Keskustelutilanteen syntyessä saattaa kuitenkin tulla ilmi, että kyseisellä ihmisellä on korkeakoulututkinto, jolla hän ei voi edetä suomalaisessa yhteiskunnassa kielimuurin tai ennakkoluulojen takia. Rakenteellinen rasismi ja sosioekonominen eriarvoisuus ovat ongelmakohtia, jotka huolestuttavat minua suuresti suomalaisessa yhteiskunnassa.
Uudelleen verkostoituminen Helsingissä on auttanut minua löytämään ihmisiä, joiden kanssa pohtia erilaisia ratkaisuja näille epäkohdille. Yhdenvertaisuus ja anti-rasismi ovat asioita, joiden eteen pyrin aktiivisesti tekemään töitä, haastamalla niin itseäni, läheisiäni, kuin tuntemattomia. Kaikki me valkoisessa yhteiskunnassa kasvaneet olemme oppineet valkoisuuden eurosentrisyyden normin ja tahtomattamme omaksuneet rasistisia stereotypioita ja ennakkoluuloja. Näiden purkaminen ja uudelleenopettelu tulee viemään paljon aikaa sekä meidän yhteiskunnaltamme, että koko maailmalta. Empatia edellä voi auttaa olemaan tuomitsematta yksilöitä, koska emme koskaan voi tietää kyseisen ihmisen elämäntarinaa, mitä he ovat joutuneet elämässään kohtaamaan, tai mikä heidän tilanteensa on juuri nyt.

Olet työskennellyt muotialalla. Millaisena näet empatian roolin muotiteollisuudessa?

Minulla on aina ollut viha-rakkaussuhde muotiin. Empatia, tai empaattisuus on ehkä viimeisin adjektiivi, jolla lähtisin kuvailemaan muotiteollisuutta. Muodista puhuessani ajattelen sitä globaalissa mittakaavassa. Muotiteollisuudella olisi varaa empatian harjoittamiseen, koska tämänhetkinen tilanne on hyvin karua katseltavaa. 

Näetkö, että muodilla ja vaatetuksella voi vaikuttaa ja viestiä myös yksilönä? Miten muotimaailma voisi olla empaattisempi?

Muotiteollisuudessa ei esiinny erityisesti diversiteettiä ja inklusiivisuutta. Ei riitä, että diversiteetti ja inklusiivisuus välittyy mainoskuvissa ja muotinäytöksissä, jossa on eri kokoisia, ikäisiä, seksuaalivähemmistöjä, vammaisia sekä rodullistettuja malleja. Se on hyvä trendi ja representaatiota tarvitaan, mutta tarkastelun kohteeksi täytyy ottaa muotialan yritysten rakenne. Kuinka paljon diversiteettiä ja inklusiivisuutta esiintyy yrityksen sisäisissä rakenteissa? Mitkä ovat yrityksen arvot ja ovatko he valmiita työskentelemään, kouluttautumaan ja sijoittamaan pääomaa yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi? Maailma monimuotoistuu päivä päivältä ja jos johtoryhmät eivät ota tätä prioriteetiksi, he tulevat tippumaan kelkasta.
Tottakai muodilla voi vaikuttaa ja tehdä hyvääkin, esimerkiksi hillitsemällä vaatteiden ylijäämää. Tällä hetkellä tehdään myös paljon unisex-mallistoja ja kannustetaan siihen, että miesoletetut voisivat pukeutua feminiiniseen vaatetukseen. Kaupoissa ei tarvitsisi olla erikseen poikien ja tyttöjen osastoja,  Amerikkalaisen muotisuunnittelijan Aurora Jamesin aloittama 15% pledge (perustuu siihen, että noin 15% Amerikan väestöstä on mustia), on erinomainen esimerkki siitä, miten muotiteollisuutta voidaan haastaa. Muun muassa kauneusketju Sephora on sitoutunut käyttämään 15% ostovoimastaan mustien omistamien yritysten tukemiseen. Vogue -lehti on myös ottanut haasteen vastaan. Voguen -lehden sisällön täytyy koostua vähintään 15% mustista muodin ammattilaisista. Näissäkin muutoksissa on tavoitteena valkoisten valtarakennelmien ja mekanismien purkaminen ja BIPOC-ihmisten palkkaaminen johtoportaasta alaspäin, eikä toisinpäin.

Kenelle antaisit empatiatunnustuksen? 

Koko Hubara oli ensimmäinen ihminen Suomessa, joka teki nopean herätyksen Ruskeat tytöt -kirjalla, jota seurasi kokonaisen mediatalon perustaminen. Ilman Kokoa Suomessa olisi tosi paljon ruskeita ja mustia ääniä, jotka eivät saisi ansaitsemaansa kuuluvuutta. Ilman Kokoa meidän yhteiskuntamme ei olisi edes päässyt tähän pisteeseen, missä me nykypäivänä olemme. Koko on toiminut perustana kaikelle häntä seuranneelle antirasistiselle toiminnalle Suomessa. Hän on toiminut portinavaajana ja edelläkävijänä.