Empatialähettiläämme Elina Hirvonen on kirjailija, toimittaja ja dokumenttielokuvaohjaaja. Uusimmassa teoksessaan Punainen myrsky hän kertoo irakilaisen pakolaisperheen tarinaa, jossa perhe pakenee lopulta Suomeen. Hirvonen löytää yhtäläisyyksiä suomalaisten sotaorpojen ja irakilaisten pakolaislasten kokemuksissa ja uskoo, että kirjallisuus avaa tilaa empatian kokemiselle.
Olet kirjailija ja kirjoittanut useamman kirjan. Voiko sinusta kirjallisuuden avulla lisätä empatiaa?
Ajattelen, että kirjallisuus voi ainakin avartaa tilaa, jossa empatia on mahdollista. Kirjallisuus voi olla alue, jossa pystyy käsittelemään ristiriitaisuutta loputtomasti ilman, että täytyy olla jotakin mieltä. Kirjallisuus voi myös ihan konkreettisesti avata erilaisia maailmoja: millaista voisi olla joku toinen tai miten jostakin aivan muusta taustasta tulevan ihmisen kokemuksesta voi tunnistaa jotain omaansa. Kirjallisuudesta voi ehkä myös tunnistaa joitain universaaleja kysymyksiä.
On myös paljon asioita, joita olen alkanut tutkia kirjallisuuden kautta. Aloin esimerkiksi pohtia holokaustia luettuani Anne Frankin päiväkirjan ja naisten aseman historiaan liittyviä kysymyksiä Kaari Utrion Eevan tyttärien jälkeen. Kiinnostus maailman tapahtumiin on usein syntynyt jonkun kirjallisen teoksen kautta.
Kirjallisuus nimenomaan avaa maailmaa, jossa empatiaa voi tapahtua. Empatian lisääminen tai vähentäminen taas on vaikea kysymys, koska empatian määrää ei voi mitenkään mitata. Minulle kirjallisuus on kuitenkin myös lukijana aina merkinnyt sellaista tunnistamisen kokemusta, että en ole maailmassa yksin.
Sinulta ilmestyy pian uusi romaani, joka kertoo perheestä, joka pakenee Irakista Suomeen. Miten pyrit asettumaan kirjaa kirjoittaessasi kirjan hahmojen asemaan?
Olen miettinyt tätä paljon, koska romaanihan perustuu Hussein al-Taeen lapsuuden perheen kokemuksiin. Suomen irakilaisten keskuudessa tämä herättää huolta. Onko oikein, että joku muualta tullut kirjoittaa tarinaa, johon heille liittyy kipua?
Tämän romaanin kohdalla mietin eniten äitiäni, joka oli sotaorpo. Hän menetti talvisodassa oman isänsä, kun hän oli alle kaksivuotias. Aiemmissa romaaneissani, esimerkiksi esikoisromaanissani, olen käsitellyt lapsuutta, johon liittyy valtava salaisuus. Ajattelen, että se on sellainen kaikille tunnistettava kokemus ympäristöstä riippumatta. Sekä irakilaisten lasten että suomalaisten sotaorpojen kokemuksissa ympäröivän yhteisön konfliktit ovat vieneet mahdollisuuden lapsuuteen. Lapsuuden horjumisen kokemus voi tapahtua monenlaisessa ympäristössä, ja tästä ajatuksesta lähdin romaanissa liikkeelle. Tuntuu, että kysymykset, joiden äärellä siinä romaanissa olin, olivat ennen kaikkea sellaisia itselleni tunnistettavia asioita.
Kirjallisen henkilöhahmon luomisen prosessiin liittyy aina myös syvä rakkaus henkilöihin. Kirjoitan aina sellaisesta rakastavaisesta katseesta käsin riippumatta siitä, millainen hahmo on. Onko se sitten empatiaa? En ole koskaan kirjoittanut hahmoa ajatellen, etten pidä hänestä, vaikka sekin olisi mahdollista.
Miten empatia näkyy elämässäsi?
Minulla on kaksi kouluikäistä lasta. Liikutun päivittäin siitä, miten paljon heidän opettajillaan ja hoitajillaan on empatiaa. Se näkyy ihan tekoina. Minua hätkähdyttää, miten vaativissa olosuhteissa ja kovassa kiireessäkin tietyillä ammattilaisilla riittää empaattisia tekoja ja empaattista katsetta lapsiin. Joka päivä tapahtuu sellaisia pieniä suuria välittämisen tekoja.
Yksi konkreettinen esimerkki oli sellainen, kun lapseni tuli kertomaan opettajan kehottaneen pyytämään yksin olevia lapsia mukaan leikkeihin, vaikkei tuntisi heitä entuudestaan. Lapseni kertoi aivan tohkeissaan, että hän oli ystävänsä kanssa pyytänyt jotakuta leikkiin ja heillä oli ollut yhdessä todella kivaa. Tällaisissa teoissa empatia leviää ja pienilläkin teoilla saa aikaan suuria juttuja.
Kuka on antanut sinulle itsellesi lisää taitoja tai voimaa olla empaattinen?
Vanhempani. Heillä oli sellainen piirre, että meille olivat kaikki tervetulleita. Lapsuuden kodissani erinäisistä syistä ihmisiä, jotka tulivat huumekatkolta tai vankilasta, ja se oli meille normaalia. En muista, että vanhempani olisivat koskaan suhtautuneet keneenkään epäluuloisesti. Oli aivan sama, mistä meille tultiin. Kaikkiin suhtauduttiin samalla tavalla ja aina laitettiin ruokaa pöytään. Siihen ei liittynyt mitään julistusta, se vain tapahtui ja oli normaalia. Oli normaalia, että ketään ei taustansa tai historiansa takia epäillä. Tämä asenne on tärkein perintö, mitä olen vanhemmiltani saanut.
Oletko koskaan havainnut empatian puutetta?
Mediakohuissa näkyy usein erittäin vahva empatianpuute. Olin itse vähän yli 25-vuotias, kun olin juontajana eräässä televisio-ohjelmassa ja jouduin siinä yhteydessä mielettömän mediakohun keskelle. Yhtäkkiä minusta kirjoitettiin ihan hirveitä asioita, ja kukaan ei vaivautunut tarkistamaan, ovatko nämä jutut totta. Sen jälkeen olen todennut, että ihan sama kuka joutuu sellaisen repivän katseen kohteeksi, minä en muodosta mielipidettäni kenestäkään sellaisen perusteella. Enkä tarkoita, ettei asioita saisi penkoa, sehän kuuluu mediaan. Mutta siinä on ero, pengotaanko jonkun merkittävän päättäjän taustoja vai ilkeilläänkö kilpaa kuorossa.
Toisena esimerkkinä voisi toimia se, miten tällä hetkellä puhutaan turvapaikanhakijoista. Siihen keskusteluun ikävä kyllä liittyy sellainen empatianpuute ja haluttomuus ymmärtää. On vain yksi rajattu näkökulma, jossa käsitellään erilaisista taustoista tulevia ihmisiä.
Taiteella ja kirjallisuudella on mahdollisuus olla turvallinen ympäristö, jossa voi pohtia ristiriitaisia ja vaikeita asioita. On mahdollisuus käsitellä ristiriitoja, vaikeita tunteita tai kipua turvallisessa tilassa ilman, että täytyy ottaa kantaa tai olla jollakin puolella. Taide antaa tilan ajatuksille ja tunteille, joiden ei tarvitse tulla valmiiksi missään kohtaa eikä niitä tarvitse sanallistaa tai selittää. Ajattelen, että empatian avautuminen lähtee siitä, että joku utelias tai avara mieli pyrkii ymmärtämään jotakin itselle vierasta.
Kuka henkilö on mielestäsi empatian supersankari?
Varhaiskasvattajat, eli koulujen ja päiväkotien henkilökunta ihan siivoojia ja keittäjiä myöten. He kohtaavat arjessaan paljon itselleen vieraita lapsia usein haasteellisissa ja kiireisissä olosuhteissa, ja silti pysähtyvät luomaan kontaktin, näkemään ja havaitsemaan toisen ihmisen. Heille haluaisin antaa empatiatunnustuksen.
Tunnustusta ansaitsevat myös turvapaikanhakijoiden parissa työtä tekevät vapaaehtoiset, jotka käyttävät omaa aikaansa ja näkevät vaivaa silläkin uhalla, että joutuvat itse maalitauluiksi tukeakseen haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä. Kaikki, jotka käyttävät omaa aikaansa tehdäkseen vapaaehtoistyötä muiden hyväksi, ansaitsevat ehdottomasti empatiatunnustuksen.