Enni-Kukka Tuomala

Enni-Kukka Tuomalalle empatia on kaiken tekemisen ytimessä. ”Ihastuin aikoinaan vahvasti Gloria Steinemin ajatukseen ”Empathy is the most radical of human emotions”, eli empatia on ihmistunteista radikaalein. Uskon siihen edelleen vahvasti. Kaikki muutos yhteiskunnassa lähtee siitä, että ymmärrämme erilaisia kokemuksia ja tunteita.”, sanoo Enni-Kukka, joka teki lopulta itselleen empatiasta työn.  

Miten havahduit siihen, että maailma tarvitsisi lisää empatiaa, Enni-Kukka?  

Empatian puutetta löytyy niin yksilön, kuin rakenteidenkin tasolta, sekä kansallisella että globaalilla mittapuulla tarkasteltuna. Aloin huomata empatian puutetta aluksi itsessäni. Kykyni kokea empatiaa vaihteli: joissain hetkissä pyysin kotikaupungissani Lontoossa tapaamiani kodittomia kahville ja juttelin heidän kanssaan tuntikausia. Toisina päivinä vain kävelin ohi. Havainto häiritsi minua ja aloin pitää empatiapäiväkirjaa, johon kirjoitin kokemuksiani ylös. Minua kiinnosti, miten on mahdollista, että vaikka olen joka päivä sama ihminen, empatian määrä minussa vaihtelee.  

Tutkin asiaa ja sain tietää, että empatian vaihtelu on luonnollista. Asiaan vaikuttaa esimerkiksi se, miten omat perustarpeemme tulevat täytetyiksi. Lohdullista on kuitenkin se, että empatiaa voi opetella kokemaan enemmän. On hirveän tärkeää tiedostaa, että vaikka biologisesti tunnemme empatiaa enemmän ihmisiä kohtaan, jotka näyttävät samanlaisilta kuin me itse, voimme myös oppia tietoisesti kokemaan empatiaa erilaisia ihmisiä kohtaan. On tärkeää olla avoin ennakkoasetelmista ja tiedostaa omat rajoitukset, vajeet ja puutteet. Vain sitä kautta voimme löytää uusia vastauksia.  

Miten empatiasta tuli työsi? 

Olen empatiasuunnittelija ja taiteilija. Työssäni käsittelen vaikeita teemoja, kuten rasismia, seksismiä tai pakolaisuutta. Empatia mahdollistaa tabuiksi koettujen asioiden käsittelyn. Tavoitteenani on tehdä suunnittelua ja taidetta, joka yhdistää ihmisiä, joiden taustat, ikä, kieli ja ideologiat ovat erilaisia. Tavoitteenani ei ole se, että kaikki ovat lopuksi samaa mieltä, sillä erilaiset mielipiteet ovat empatian olemassaololle välttämättömiä. Haluan vain saavuttaa sen, että pystymme kuuntelemaan toisiamme. 

Empatia on työni lähtökohta, metodi ja määränpää, koska koen sen olevan kaiken inhimillisen vuorovaikutuksen keskiössä. En halua, että empatia jää pelkäksi välineeksi saavuttaa hyviä asioita, vaan että empatia on itseasiassa kaiken päämäärä.  

Mitä työsi konkreettisesti oikein siis on? 

Teen monenlaisia projekteja, mutta viimeisimpänä olen työskennellyt eduskunnassa. Yhdessä kansanedustajien kanssa olen luonut erilaisia empatiatyökaluja politiikkaan.  

Yksi tavoitteistani on parantaa valiokuntakeskusteluiden vuorovaikutusta. Perinteisesti näissä keskusteluissa saa ilmaista tunteensa vain nostamalla kätensä ja odottamalla puheenvuoroa, missä voi mennä puolikin tuntia. Se ei rohkaise vuorovaikutukseen ja myös ylläpitää kulttuuria, jossa ei pääse ilmaisemaan esimerkiksi sitä, että ei ymmärtänyt jotain juttua. Kehitin ratkaisuksi metodin, jossa osallistujat voivat värein reagoida toistensa puheenvuoroihin välittömästi. Haluan rakentaa uudenlaista kulttuuria, jossa helpommin päästään osaksi keskustelua ja annetaan arvo myös tunteille.  

Kohtaatko työssäsi usein ennakkoluuloja? 

Monesti jo se, että olen nuori nainen puhumassa empatiasta, koetaan provokaationa. Empatiaan liitetään usein pehmeys, feminiinisyys ja tunneperäisyys, joita ei yhteiskunnassamme arvosteta tarpeeksi. Tieteelliset tutkimukset ympäri maailmaa todistaa empatian voiman yhteistyön, yhteisymmärryksen ja positiivisen kanssakäymisen rakentamisessa. Empatia on niiden lähtökohta. Moni kyllä myöntää empatian olevan hyvä asia, mutta ei näe sinä todellista muutosvoimaa.

Yksi mieleen jäänyt kohtaaminen tapahtui Lontoossa, kun tein töitä politiikkaprojektini kanssa. Minulla oli tapaaminen vanhemman mieshenkilön kanssa, jolla oli korkea valta-asema ja paljon kokemusta. Ajatus siitä, että politiikkaan voisi tuoda enemmän empatiaa, tuntui hänestä valtavalta provokaatiolta. Puoli tuntia hän vauhkosi minulle, kuinka väärin ja mahdoton projektini on. Myöhemmin ymmärsin, että tämän henkilön koko ura ja elämä perustuivat tiettyjen vanhojen rakenteiden olemassaoloon ja toimintaan. Kun kyseenalaistin ne rakenteet, en kyseenalaistanut paitsi hänen maailmankuvaansa, vaan myös hänen omakuvansa.  

Liittyykö empatiaan riskejä tai vaikeuksia? 

Usein vaikeinta on se, että puhuessamme empatiasta puhummekin oikeastaan eri asioista. Siksi koitan työssäni tehdä empatiasta mahdollisimman konkreettista. Ei pidä kuitenkaan yksinkertaistaa empatiaa liikaa. Monesti ajattelemme empatiaa vain yksilön ominaisuutena tai resurssina, jota ”hyviksillä” on enemmän ja ”pahiksilla” vähemmän. Haluaisin taiteellani herättää meitä ajattelemaan empatiaa ennemminkin kollektiivisena voimana. 

On myös olemassa yliempatisoinnin tila. Yliempatisointi ei johda konkreettiseen toimintaan tai muutokseen, vaan loitontaa kohteestaan. Empatia muuttuu sympatiaksi välimatkan takana olevaa ”uhria kohtaan. Silloin ei edes yritä tutustua toisen oikeaan tilanteeseen tai kuunnella, miten hän haluaisi tulla tuetuksi. Empatian tulee lähteä tasa-arvoisesta tilanteesta.  

Olet työskennellyt Lontoossa, New Yorkissa, Helsingissä ja Tokiossa. Millaisiin empatian kulttuurieroihin olet törmännyt? 

Suomessa on hyvin yleistä ja arvostettua antaa ihmiselle paljon tilaa, fyysisesti ja emotionaalisesti. Tilan antaminen ei ole itsessään negatiivista. Se perustuu kunnioitukseen toisen omaa tonttia ja näkemyksiä kohtaan. Käytännössä se voi kuitenkin johtaa ongelmiin. Usein käännymme kunnioituksesta katsomaan poispäin, vaikka itseasiassa pitäisikin rikkoa se kunnioittava etäisyys ja tulla toisen lähelle. 

Japanilaisessa kulttuurissa on paljon samaa kuin suomalaisessa, mutta ilmiöt ovat vieläkin vahvempia. Tein Japanissa projektia rasisminvastaisen työn edistämiseksi. Tavoitteenani oli empatian keinoin lisätä avointa keskustelua rasismista. Ongelma on suuri Japanissa, niin kuin Suomessakin, mutta siellä se on näkyvämpää. On ihmisiä, jotka eivät pysty käsittelemään ulkomaalaisen ihmisen kohtaamista, vaan oikeasti esittävät, että toista ei ole olemassa ja katsovat sinun läpi. Vaaleaihoisena eurooppalaisena en koskaan ollut joutunut kokemaan vastaavaa, mutta monet ihmisryhmät kokevat sitä jatkuvasti.  

New Yorkissa puolestaan fyysinen tila on pienempi ja ollaan iholla, mutta henkinen ja emotionaalinen välimatka on iso. Kaiken kaikkiaan kulttuurista riippumatta meitä erottavat monenlaiset välimatkat: fyysiset, henkiset, taloudelliset ja ideologiset. Jopa rakennettu ympäristökin voi joko luoda välimatkoja tai purkaa niitä: Lontoossa metrot on rakennettu niin että iso joukko ihmisiä istuu vastakkain, Helsingissä istutaan pienissä porukoissa oman matkaseuran kanssa tai yksin. Ei ole samantekevää, millaisessa ympäristössä kasvamme.  

Miten voisimme pienentää välimatkoja toisiimme? 

Jos mennään syvimmälle ihmisenä olemisen ytimeen, löydämme lopulta enemmän yhtäläisyyksiä kuin erottavia tekijöitä. Tokiossa rasismiprojektini yhteydessä järjestimme kohtaamisia kaduilla erilaisille ihmisille. Yksi osallistujista oli vanhempi japanilainen mies, jonka terveydentila oli silminnähden heikko. Hän halusi osallistua, mutta häneen oli vaikea saada kontaktia, enkä ollut varma kiinnostuiko hän aiheesta. Lähdettyään pois hän kuitenkin palasi luoksemme. Hän kertoi menneensä ruokakauppaan ja alkaneensa ajatella meitä sekä sitä, että teimme heinäkuussa helteisessä Tokiossa kadulla työtä. Niinpä hän oli ostanut kassillisen kylmiä juomia ja tuli niiden kanssa luoksemme. Siinä kiteytyi mielestäni mahdollisuutemme tulla etäisyyksistä huolimatta lähelle toisia. Vaikka olemme todella erilaisia, meillä on aina mahdollisuus ei vai ajatella toisia, vaan myös tehdä tekoja toistemme hyväksi.  

Kuka on empatiaesikuvasi? 

Empatiaesikuvani tulevat yllättäen molemmat politiikan maailmasta. Ihailen Uuden-Seelannin pääministeriä Jacinda Ardernia. Hän on esimerkki empaattisesta ja inhimillisestä, mutta vahvasta johtajasta. Nämä asiat eivät ole ristiriidassa keskenään, mutta usein kulttuurissamme näemme, että ne eivät voi elää yhdessä ihmisessä. Ardern todistaa toisin joka päivä puhuessaan esimerkiksi tasa-arvon ja hyvinvoinnin merkityksestä. Hän myös näyttää omalla toiminnallaan esimerkkiä, kuten kohdatessaan äärimmäisen hienotunteisesti mutta samalla arvojohtajuutta osoittaen Uuden-Seelannin moskeijassa tapahtuneen terroristi-iskun jälkeisen surun. Suomessa esikuvani puolestaan on yhteistyökumppanini Jani Toivola. Hänen tapansa sanoittaa kokemuksia ja tarinoita on vaikuttava. Hän tiedostaa omat kokemuksensa ja äänensä ja linkittää ne osaksi muiden tarinoita.  

Tutustu Enni-Kukan työhön www.ennikukka.com sekä Instagramissa @akin.kollektiv